Olen pian täyttämässä 42 vuotta, ja olen siinä iässä, jossa käy täysin selväksi, ettei raha tai asema täytä sitä eksistentiaalista tyhjyyttä, jota monet nykyihmiset kantavat sielussaan. Kun lapsi halaa sinua, sanoo rakastavansa sinua, ja sitten näkee hänen tekevän koululäksynsä yksin (koska he eivät enää tarvitse apuasi... ehkä vain silloin, kun kysymykset ovat todella vaikeita) iskevät kovemmin kuin melkein mikään muu maailmassa. Elämä on ollut näin "helppoa" tuhansia vuosia, päätimme vain sivuuttaa sen.